Yamamoto Tarō puhumassa Shinjukun juna-aseman edessä syyskuussa 2017
Japanissa pidetään huomenna 21.7. parlamenttivaalit, joissa oikeistolainen pääministeri Shinzō Abe koittaa jälleen viedä voiton päästäkseen jatkamaan autoritääristä linjaansa. Miten hän, vihattu ja halveksittu, umpikorruptoitunut poliitikko, aikoo päämääräänsä päästä? Esimerkiksi vaientamalla vastustajat, heitä ei televisiossa nähdä.
Mutta, mutta. Enää ei eletä televisiomaailmassa. Internetin ja sosiaalisen median myötä muillakin kuin valtaapitävillä on mahdollisuus. Aben on nimittäin haastamassa, siis todella haastamassa nelikymppinen senaattori Tarō Yamamoto puolueensa Reiwa Shinsengumin kanssa, jonka taakse alkaa kertyä yhä enemmän ihmisiä, myös niitä, jotka ovat aiemmin olleet Aben lähellä, mutta jotka hekin kokevat pääministerin pettäneen heidät.
Tarō Yamamoton nimi kannattaa joka tapauksessa painaa mieleen. Hän on nuori, hän on rohkea, ja hän osaa puhua ja haastaa vanhat poliitikot ilman, että tarvitsee lukea paperista, kuten mm. pääministeri Abe (takellellen) tekee. Jos ei näissä vaaleissa, niin kenties ainakin seuraavissa voi tapahtua muutos. Toivottavasti tapahtuu, mitä pikemmin sen parempi, sillä Aben johtaman Japanin suunta on pahasti väärä.
Kuka on Tarō Yamamoto ja mitä hän ajaa? Tässä kolme videota englanninkielisillä tekstityksillä, joista saa hiukan käsitystä. Toivottavasti jatkoa seuraa.
Elämme historiallisia hetkiä, ainakin Japanissa, missä ihan pian nykyinen keisari eli tennou väistyy ja uusi nousee vanhan paikalle. Yleensä vaihto tapahtuu keisarin kuoltua, mutta nyt on kaikki toisin. Miltä Japani siis näyttää Heisei-kauden lopulla? Mistä puhutaan, mistä kohkataan? Tässä pari aihetta lyhyesti.
Keisaripari on ollut hyvin voimakkaasti esillä, niin televisiossa kuin lehtipisteissä ja kirjakaupoissakin. Nykyinen keisari, japaniksi siis tennou (lausutaan tennoo) Akihito on koittanut tehdä kaiken toisin kuin isänsä, toisen maailmansodan aikaisena sotapäällikkönä muistettu Hirohito. Akihito on ollut kansanomaisempi kuin isänsä, ja rauhanomaisempi. Hän meni naimisiin niin kutsutun taviksen kanssa: keisarinna Michiko (os. Shōda) oli Akihiton tennispartneri. No, eihän Michiko toki mistään työläisperheestä tullut, mutta sitä sinistä verta ei hänen suonissaan virrannut eikä taivaallista perimää löytynyt.
Pariskunta on joka tapauksessa vaikuttanut varsin harmoniselta, ja vaimoaan keisari uudenvuodenpuheessaan kiittikin, rinnallaan seisomisesta. Keisaripari on ollut rakastettu, ja he ovat olleet paljon kansan parissa, käyneet Tōhokun tuhoalueilla, yms. Tässäkin suhteessa Akihito on vaikuttanut haluavan tehdä selvän pesäeron sotaisaan isäänsä.
Kun keisari vaihtuu, vaihtuu myös aika. Japanissa käytetään rinnakkain keisarikausia ja länsimaista laskutapaa, mutta itse asiassa keisarikaudet ovat tärkeämpiä. Niiden kautta hahmotetaan kokonaisia aikakausia, ja jokainen esimerkiksi syntymävuotta kysyttäessä kertoo keisarivuoden. Niinpä nyt Heisei-kauden (平成) lopulla on käyty loputtomasti läpi tapahtumia vuosien 1989 ja 2019 välillä: kuplataloutta, lamaa, luonnonmullistuksia, ydintuhoa (no, sitä vähemmän, mitä nyt sellaisesta, huolestuukin joku vielä), muotivillityksiä, musiikkia ja sen sellaista.
Ja toukokuun ensimmäisenä siirrytään sitten uuteen aikakauteen, joka on saanut nimekseen Reiwa (令和). Mitä Reiwa tarkoittaa, onkin kimuranttisempi kysymys (johon esimerkiksi Suomen Japanin suurlähettiläs kieltäytyi alkuun ottamasta kantaa). Virallisesti sille annetaan ”kauniin harmonian” merkitys, mutta tuo ensimmäinen kanji eli kiinalainen merkki viittaa myös ylhäältä annettuun komentoon. Kun hallitus on jo nyt hyvin oikeistolainen ja pääministeriä syytetään diktaattoriksi (läpikorruptoituneeksi sellaiseksi), ei vaikuta kovin hyvältä. Saa nähdä, mitä tuleman pitää. Yläpuolelta annettua rauhaa eli tee kuten me käskemme vai sittenkin harmonista? (Kuten eräs twitteristi asian tiivisti: ”Haluavatko he uuden militaristisen aikakauden?” mainittiin Reutersin uutisessa.)
Kaikki puheenaiheet eivät tietenkään ole pelkkää keisariutta ja keisariaikaa, elämä ja skandaalit jatkuvat omalla painollaan. Tällä hetkellä puhutaan paljon Carlos Ghosnista, jonka pidätys on aikamoinen soppa ja jonka hän itse sanoo olevan salaliitto (amakudarit eli ”taivaasta laskeutuneet” ovat jo tulleet takaisin…). Toinen iso juttu on japanilaisten konbini-kioskikauppojen ympärillä vellova skandaali, jossa kauppiaat alkavat kapinoida epäreilua ja kiristävää systeemiä vastaan.
Kaupat kun joutuvat tilittämään tietyn summan ketjulle, olivat tulot mitkä tahansa, mutta toisesta suunnasta ei tule minkäänlaista joustoa: kaikki ketjuliikkeet joutuvat esimerkiksi olemaan avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, vaikka ne sijaitsisivat keskellä maaseutua, missä asiakkaita ei yöaikaan ole. Tilanne kaikkineen alkaa muistuttaa modernia maaorjuutta, jossa kauppiaat on kahlehdittu lainoihin ja tulosvaatimuksiin ja rahaa kuppaaviin omistajiin, jotka luonnollisesti käärivät hyvät rahat kehittämästään systeemistä. Osa kauppiaista on päätynyt itsemurhaankin, kun velkahelvetti on rysähtänyt kunnolla päälle. Tästä kenties joskus lisää, skandaali ei ota laantuakseen.
Tällaisia siis Heisei-kauden lopulla, ensi kerralla sitten Reiwan aikaan.
Tässä vaihteeksi kuvia Tokiosta Shinjukun kujilta. Shinjukun keskus on oikeastaan asema, ja nämä kauppakadut löytyvät sen itäisen sisäänkäynnin puolelta.
Kuvat ovat maaliskuulta, mutta eivät ole siitä huolimatta aivan tuoreita: suurin piirtein tuolta siellä kuitenkin näyttää, mitä nyt jotkut kaupat ja ravintolat ovat jo saattaneet kadota ja uusia tullut tilalle. Tai sitten ei. Jotkut ovat ja pysyvät paikoillaan kaikista ainaisista muutoksen tuulista huolimatta. Kuten yläkuvan oikeassa reunassa oleva Tsunahachin tempuraravintola, joka on aloittanut näissä tiloissa vuonna 1923. Paikka on myös ulkomaalaisten suosiossa, ruokalista löytyy englanniksikin. Kerran olen käynyt, ei lainkaan hullumpi.
Kadun ylitys. Kuten huomaa, japanilaisnaiset pukeutuvat mielellään mekkoihin ja hameisiin, vaikka housujakin toki käyttävät. Mutta naisellisuus ei Japanissa ole missään nimessä pannassa.
Japanissa katukuva on aikalailla vapaa, toisin sanoen melkein mikä tahansa käy, kun on kyse liiketoiminnan mainostamisesta. Ruokapaikkojakin löytyy, ja kilpailu on kova, mikä osin selittää tätä mainonnan kakofoniaa. (Tässä tarjolla mm. raamenia, pihvejä ja jauhelihapihvejä sekä possu-riisikulhollisia)
Katukuvaa. Taustalla juna-asema. Taskuvarkaista varoitetaan lyhtypylvään tietoiskusta, vaikka äärimmäisen harvinaista se taitaa jopa Tokion mittakaavassa olla.
Ja lopuksi paikan nimi, joka voidaan romanisoida näinkin. Nykyään yleensä kuitenkin muodossa Shinjuku (lausutaan šindjuku).
Vaihteeksi kevyt kulttuurijuttu. Kaikki Japanin kävijät ovat varmasti törmänneet pieniin japanilaisiin froteepyyhkeisiin nimeltään taoru (tulee englannin sanasta towel).
Tämä pitkä ja kapoinen, hyvin ohut pyyhe toimii niin pään ympäri sidottavana hikiliinana kuin paikallisessa sentōssa eli korttelikylpylässä kylpypyyhkeenä, samoin käsipyyhkeenä tai jalkapyyhkeenä, jos on menossa vaikka jalkakylpyyn (ashiyu). Se vaan on niin näppärä: ei vie paljon tilaa, sitä voi käyttää pesusienenä jolla hinkaa selänkin, ja kuivaksi väännettynä se menee taas pyyhkeestä, ja lopuksi se on helppo pestä vaikka käsialtaassa (miksei myös pesukoneessa) ja kuivaa nopeasti tuulessa.
No, tämän superhypermonikäyttöpyyhkeen käyttötavoista enemmän joskus toiste, nyt kiinnitämme huomiota tämän nimenomaisen pyyhkeen kuvitukseen. Sillä tästäpä oppii ulkomaalainen muutaman sanan japaniakin! Eläinten nimet on romanisoitu, mutta ei sillä nykyisin suositulla menetelmällä. Lausuntaohjeet laitan sulkuisin. Kas näin:
Ihan ensimmäisenä, vasemmassa yläkulmassa komeilee hebi (hebi) eli käärme. H on lausuttava, sillä ebi on puolestaan katkarapu. Muistisääntö numero yksi.
Seuraavana on vuorossa usagi (usagi) eli jänis.
Helppoa kuin heinänteko! Seuraavana on uma (uma) eli hevonen.
Saru (saru) eli apina.
Ei, se ei ole juovikas kissa vaan tora (tora) eli tiikeri.
Yksi äänne muuttuu edellisestä, ja eläin on aivan toinen: tori (tori) eli kana.
Ensimmäinen vaikeampi! Hituzi (hitsudzi) eli lammas romanisoitaisiin nykyään muotoon hitsuji. Väitän, että meille suomalaisille aika vaikea lausua, etenkin monta kertaa peräperää…
Nezumin eli hiiren (tai rotan) zeta on soinnillinen (nežumi).
Ushi (uši) eli lehmä.
Inoshishi (inošiši) eli villisika.
Ja viimeisenä vaikkei missään nimessä vähimpäisenä tatu (tatsu) eli lohikäärme, joka nykyään romanisoitaisiin muodossa tatsu.
Joko tunnistit? Kyllä, siinä ovat kuvattuna kaikki kiinalaisen horoskoopin eläimet!
Toissa päivänä tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta siitä, kun Tōhokun aluetta Japanin itärannikolla ravisteli ennennäkemättömän suuri maanjäristys 9 magnitudin voimalla. Televisiokanavat ympäri maailman näyttivät yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka valtavat aallot vyöryivät aallonmurtajien yli ja peittivät alleen tiet, autot, kodit, työpaikat, ihmiset, eläimet. Ja ettei siinä olisi ollut tarpeeksi, seurattiin seuraavaksi ydinvoimalan tuhoutumista.
Kahdeksan vuotta tapahtumien jälkeen suurin uutinen lienee, ettei se oikeastaan ole enää uutinen. Uhreja muistetaan toki Japanissa, pikkuisen ulkomaillakin, Suomessa ainakin MTV kirjoitti muutaman rivin aiheesta. HS ja Yle ei. Eipä tietenkään, meillähän on maailman hienoin ja suurin ja mahtavin ydinvoimala saanut vastikään toimintaluvan, eikä se tule koskaan vaurioitumaan millään tavalla. Kuten ei Fukushimankaan pitänyt, eikä sen puoleen Tšernobylin, saati sitten Harrisburgin. Niistä säteilevistä jätteistähän me emme edes mainitse, ne olkoot tulevien sukupolvien ongelma… Ihminen on ihminen, ei se opi. Ei, vaikka mitä tapahtuisi.
Tōhokun ja Fukushiman katastrofiin viitataan Japanissa päivämäärälyhenteellä 3/11. Mitä aiheesta siellä päin kirjoitetaan, voi lukea englanniksi esimerkiksi Asahi Shimbunin sivuilta.
Edellisessä jutussa käytiin katsomassa Lafcadio Hearnin eli Yakumo Koizumin kuolinpaikkaa Tokion Ōkubossa ja seuraavaksi lupasin viedä teidät hänen muistokseen pystytettyyn puistoon. Se sijaitsee parin kadunkulman päässä ja paikan tunnistaa oitis. On kuin astuttaisiin keskelle Kreikkaa, nimittäin.
Hearn eli Koizumi oli syntyisin Kreikan Lefkadan saarelta, mistä hänen tiensä vei ensin Irlantiin ja sitä kautta Yhdysvaltoihin ja edelleen reportterina Japaniin, johon hän jäi. Hearn meni naimisiin japanilaisen naisen kanssa, otti tämän sukunimen ja Japanin kansalaisuuden ja ryhtyi kääntämään englanniksi japanilaista kirjallisuutta, eritoten kummitustarinoita. Lisäksi hän kirjasi ylös omia muistiinmerkintöjään jo tuolloin katoamassa olevasta kulttuurista.
Tämä pienenä alustuksena ja yhteenvetona Hearnin/Koizumin kiehtovasta elämäntarinasta, josta pieni ja jokseenkin tuntematon pieni puisto keskellä Tokiota muistuttaa. Mikään erityisen hyvin hoidettu puutarha ei ole kyseessä, mutta omalla tavallaan viehättävä kaikessa huolimattomassa hoitamattomuudessaan. Kelpaa käydä katsastamassa jos näillä seuduilla sattuu olemaan.
Oliivipuut viihtyvät tokiolaisessakin ilmanalassa.Japanilais-kreikkalainen muotopuutarha.Hearnin isä oli irlantilainen, ja hän vietti Dublinissa poikavuotensa. Nämä kaksi muistolaattaa on lahja irlantilaisilta Hearn-museoilta puiston avajaisten kunniaksi 1993.Mosaiikissa on kuvattuna Lefkadan saari.Lafcadio Hearn (1850–1904) itse.Satunnainen taideteos.Kreikkalaiset pylväät vartioivat puistoa.Tässä vielä toinen sisäänkäynti. Puisto sijaitsee siis Ōkubossa aivan korealaiskaupungin vieressä.
Tässä sijaitsi Lafcadio Hearnin eli Yakumo Koizumin viimeinen kotitalo.
Lanseeraamattomassa sarjassamme Tokion pienet yllätykset törmätään tällä kertaa Lafcadio Hearniin. Kwaidan, anyone?
Ōkubon alue Shinjukussa Tokiossa tunnetaan etenkin korealaisesta korttelistaan (mistä lisää myöhemmin), mutta pieni kävelyretki sivukujia pitkin osoittautuu kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaksi. Täällä nimittäin kuoli japanilaisten kummitustarinoiden kääntäjänä tunnettu ja muutenkin japanilaista kulttuuria länsimaalaisten tietoisuuteen 1800-luvun lopulla tuonut Lafcadio Hearn eli Yakumo Koizumi (1850–1904). Suomeksi Hearnilta on ilmestynyt kolme teosta: Idän ääreltä: kuvia ja luonnoksia Japanista, Kwaidan ja Intohimon karma: Japanin kummitustarinoita.
Lefkadasin saarella Kreikassa syntynyt ja Irlannissa kasvanut Hearn työskenteli nuorena miehenä sanomalehtimiehenä Yhdysvalloissa, ja saapui Japaniin vuonna 1890 American Pressin reportterina. Myöhemmin hän irtisanoutui työstään, meni naimisiin japanilaisen Setsuko Koizumin kanssa ja mm. opetti englantia Izumossa ja Kumamotossa. Hakiessaan Japanin kansalaisuutta hän otti vaimonsa sukunimen ja japanilaisen etunimen; Japanissa Hearn tunnetaankin hänen japanilaisella nimellään Yakumo Koizumi. Hearn kuoli sydänkohtaukseen 54-vuotiaana Shinjukun Ōkubossa.
Hearn ehti asua monessa eri kaupungissa ja lukuisissa taloissa, joista osa on museoitu. Kuolintalo ei valitettavasti ole säilynyt, paikalla on nyt Ōkubon päiväkoti ja ala-aste. Muistolaatta ja kivipaasi muistuttavat kuitenkin Hearnin viimeisestä asuinpaikasta, ja vanhasta talosta on mustavalkokuva. Lyhyen matkan päässä Hearnin kuolinpaikasta on muistopuisto, josta lisää seuraavassa postauksessa.
”Here lived Lafcadio Hearn March 1902 – Sep 1904”Siinä, missä nyt nousee koulurakennus, oli 1900-luvun alussa perinteinen japanilainen puutalo puutarhoineen. Täällä Hearn vietti viimeiset vuotensa kuolemaansa asti.…ja tältä siellä näyttää nyt. Ōkubon leikkikoulu ja ala-aste.
Vuosi on vaihtunut ja villisian eli sian vuosi alkanut. Japanissa vuodenvaihde oli erityinen, sillä se merkitsi samalla Heisei-kauden viimeistä vuodenvaihdetta. Keisari eli tennou on ilmoittanut siirtyvänsä syrjään ja jättävän paikkansa pojalleen, vallanvaihto tapahtuu huhtikuussa.
Niinpä vuoden vaihtuessa Japanissa muisteltiin paitsi kulunutta vuotta myös kulunutta Heisei-kautta. Kuten tennou itse totesi, sen merkittävin asia on, ettei Japani käynyt hänen kaudellaan sotaa. Toisen maailmansodan jälkeen Japanin keisari ei ole saanut osallistua millään tavoin politiikkaan, joten hänen on oltava sanoissaan erityisen varovainen. Tämänkin hienovireisen lauseen voi siis tulkita monella tavalla: Heisei-kausi oli sodaton. Entä mihin suuntaan pääministeri Aben Japani on nyt matkalla? Merkkejä on monia.
Muuten vuodesta 1989 alkanut ja siis tänä vuonna päättyvä Heisei-kausi muistetaan erityisesti 90-luvun kuplataloudesta ja sitä seuranneesta lamasta, vuoden 1995 sariini-iskusta Tokion metroihin sekä tuhoisista maanjäristyksistä: Kōbe 1995, Tōhoku 2011 ja Kumamoto 2016. Tōhokun maanjäristys ja tsunami aiheuttivat lisäksi Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden, joka jatkuu yhä tänä päivänä, vaikka media onkin sen unohtanut. Voimala vuotaa yhä, joka päivä, radioaktiivista ainetta mereen.
Tämä blogi yrittää pysytellä hengissä aktivoituakseen taas jonakin päivänä kun on enemmän aikaa ja innostusta. Sitä odotellessa kirjoittelen tällaisia pikkupostauksia ja toivottelen hyvää alkanutta villisian vuotta itse kullekin! Shinnen akemashite omedetou gozaimasu!
Tokio ei ole pelkkiä pilvenpiirtäjiä ja robotteja, vaan myös kapeita kujia, pieniä kuppiloita, grillattujen kanavartaiden tuoksua ja punaisia lyhtyjä. Shinjukun juna-aseman kupeessa tätä tarjoaa Omoide yokochō eli muistojen kuja, joka paikallisten keskuudesssa tunnetaan myös nimellä shombei yokochō eli kusikuja.
Muistojen kujan historia vie toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, aikaan, jolloin alue tunnettiin mustan pörssin keskuksena. Pienet ja edulliset ruokapaikat vetivät niin ikään väkeä, kuten olettavasti myös ruoan kanssa nautitut kyytipojat. 1960-luvulla suuri osa alueesta muutettiin kerrostaloiksi, ja vuonna 1999 tulipalo tuhosi likipitäen loput. Vaan ei aivan kaikkea: muutama kapea, labyrinttimäinen kuja on jäljellä, ja illan tullen, kun aurinko on laskenut ja kuppiloiden neonvalot ja grillit syttyneet, voi satunnainen vierailija saada pienen vilauksen Shōwa-kauden Tokiosta.
Viime vuosina Muistojen kujasta on tullut myös turismin vetonaula. Ruokalistat löytyvät (ainakin) englanniksi, ja suuri jollei jopa suurin osa vierailijoista on ulkomaalaisia. Vaan eipä se tunnelmaa sinänsä haittaa, se löytyy kyllä. Ruokalistoilla on yakitorin eli kanavartaiden lisäksi tyypillisiä izakaya-ruokia, kuten edamamea, grillattua kalaa ja lihaa, grillattua munakoisoa, possun sisälmyksiä, jne. Juomapuolella suosittuja ovat olut, shōchu-pohjainen chūhai, sake eli nihonshū, yms.
Hyvä on myös huomioida, että japanilaiseen tapaan ilta-ateriointiin sisältyy ”cover charge” eli pöytämaksu, joka veloitetaan per nenä (tätä tiukkasi muuan amerikkalaisseurue laskun saadessaan). Maksuun sisältyy pieni napostelupala eli otsumami, joka tuodaan ensimmäisten juomien kanssa.
Toinen huomio: nämä pikku ravintolat ovat todellakin pieniä, yleensä baaritiski ja joskus yläkerrassa lisätilaa. Vessat ovat yleisiä vessoja, ihan siistejä tosin, kyltit johdattavat paikalle. Joissain uudemmissa paikoissa voi olla omatkin vessat.
Missä: Shinjukun aseman itäinen sisäänkäynti; näet edessäsi Altan jättimäisen tv-skriinin, ylitä katu ja sujahda väkijoukon mukana junaradan alittavaan käytävään ja tulet paikalle. Jutun ensimmäisen kuvan kyltin nähdessäsi uskaltaudu kapealle kujalle. On siellä muitakin, joten löydät varmasti.
Shōwa-kauden tunnelmaaIstu alas, kun tilaa löytyy.Toisissa paikoissa on pöytiäkin.Ruokalistoissa on kuvat, ja nykyään tekstit on usein myös englanniksikin, varmaan myös kiinaksi ja koreaksi (en tarkistanut).Tosiaan, hinnat ilmoitetaan ilman veroja. Portaat johtavat yläkertaan. Baaritiskillä tosin on mielenkiintoisempaa, saa katsella kun ruoka valmistuu.
Klassiseen japanilaiseen aamiaiseen kuuluu riisiä, misokeittoa, grillattua kalaa ja pikkelsejä. Mutta ei se ainoa vaihtoehto ole. Modernimpi kahvilavaihtoehto on esimerkiksi tällainen voileipäaamiainen: valkoisten, kuorettomien leipäviipaleiden välissä on muna-majoneesia, salaattia, juustoa ja kinkkua. Ihan maittava, vaikkei ehkä kaikkein täyttävin aamiainen. Lisänä voi olla esimerkiksi jogurttia ja juomana kahvia (koohii), kerma tulee usein tuollaisesta kertakäyttöpikarista.
Japanilainen sandwich eli sandoitchi on helppo tehdä myös kotona, ja täytteiden suhteen voi varioda: jättää kinkku pois ja lisätä tomaattia, esimerkiksi. Tavallinen tamagosando sisältää pelkästään munamajoneesia, ja on sellaisenaankin hyvää. Reseptin löydät arkiston kätköistä täältä.
Hirame-no-me 