8 vuotta Tōhokun tsunamista ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuudesta

Kun ei katsota, ei nähdä.

Toissa päivänä tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta siitä, kun Tōhokun aluetta Japanin itärannikolla ravisteli ennennäkemättömän suuri maanjäristys 9 magnitudin voimalla. Televisiokanavat ympäri maailman näyttivät yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka valtavat aallot vyöryivät aallonmurtajien yli ja peittivät alleen tiet, autot, kodit, työpaikat, ihmiset, eläimet. Ja ettei siinä olisi ollut tarpeeksi, seurattiin seuraavaksi ydinvoimalan tuhoutumista.

Kahdeksan vuotta tapahtumien jälkeen suurin uutinen lienee, ettei se oikeastaan ole enää uutinen. Uhreja muistetaan toki Japanissa, pikkuisen ulkomaillakin, Suomessa ainakin MTV kirjoitti muutaman rivin aiheesta. HS ja Yle ei. Eipä tietenkään, meillähän on maailman hienoin ja suurin ja mahtavin ydinvoimala saanut vastikään toimintaluvan, eikä se tule koskaan vaurioitumaan millään tavalla. Kuten ei Fukushimankaan pitänyt, eikä sen puoleen Tšernobylin, saati sitten Harrisburgin. Niistä säteilevistä jätteistähän me emme edes mainitse, ne olkoot tulevien sukupolvien ongelma… Ihminen on ihminen, ei se opi. Ei, vaikka mitä tapahtuisi.

Tōhokun ja Fukushiman katastrofiin viitataan Japanissa päivämäärälyhenteellä 3/11. Mitä aiheesta siellä päin kirjoitetaan, voi lukea englanniksi esimerkiksi Asahi Shimbunin sivuilta.

 

 

Mainokset

Lafcadio Hearnin eli Yakumo Koizumin muistopuisto Tokiossa

Ollaanko Kreikassa? Ehei, talo on vessa.

Edellisessä jutussa käytiin katsomassa Lafcadio Hearnin eli Yakumo Koizumin kuolinpaikkaa Tokion Ōkubossa ja seuraavaksi lupasin viedä teidät hänen muistokseen pystytettyyn puistoon. Se sijaitsee parin kadunkulman päässä ja paikan tunnistaa oitis. On kuin astuttaisiin keskelle Kreikkaa, nimittäin.

Hearn eli Koizumi oli syntyisin Kreikan Lefkadan saarelta, mistä hänen tiensä vei ensin Irlantiin ja sitä kautta Yhdysvaltoihin ja edelleen reportterina Japaniin, johon hän jäi. Hearn meni naimisiin japanilaisen naisen kanssa, otti tämän sukunimen ja Japanin kansalaisuuden ja ryhtyi kääntämään englanniksi japanilaista kirjallisuutta, eritoten kummitustarinoita. Lisäksi hän kirjasi ylös omia muistiinmerkintöjään jo tuolloin katoamassa olevasta kulttuurista.

Tämä pienenä alustuksena ja yhteenvetona Hearnin/Koizumin kiehtovasta elämäntarinasta, josta pieni ja jokseenkin tuntematon pieni puisto keskellä Tokiota muistuttaa. Mikään erityisen hyvin hoidettu puutarha ei ole kyseessä, mutta omalla tavallaan viehättävä kaikessa huolimattomassa hoitamattomuudessaan. Kelpaa käydä katsastamassa jos näillä seuduilla sattuu olemaan.

Oliivipuut viihtyvät tokiolaisessakin ilmanalassa.
Japanilais-kreikkalainen muotopuutarha.
Hearnin isä oli irlantilainen, ja hän vietti Dublinissa poikavuotensa. Nämä kaksi muistolaattaa on lahja irlantilaisilta Hearn-museoilta puiston avajaisten kunniaksi 1993.
Mosaiikissa on kuvattuna Lefkadan saari.
Lafcadio Hearn (1850–1904) itse.
Satunnainen taideteos.
Kreikkalaiset pylväät vartioivat puistoa.
Tässä vielä toinen sisäänkäynti. Puisto sijaitsee siis Ōkubossa aivan korealaiskaupungin vieressä.

 

Lafcadio Hearnin kuolinpaikka Tokiossa

Tässä sijaitsi Lafcadio Hearnin eli Yakumo Koizumin viimeinen kotitalo.

Lanseeraamattomassa sarjassamme Tokion pienet yllätykset törmätään tällä kertaa Lafcadio Hearniin. Kwaidan, anyone?

Ōkubon alue Shinjukussa Tokiossa tunnetaan etenkin korealaisesta korttelistaan (mistä lisää myöhemmin), mutta pieni kävelyretki sivukujia pitkin osoittautuu kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaksi. Täällä nimittäin kuoli japanilaisten kummitustarinoiden kääntäjänä tunnettu ja muutenkin japanilaista kulttuuria länsimaalaisten tietoisuuteen 1800-luvun lopulla tuonut Lafcadio Hearn eli Yakumo Koizumi (1850–1904). Suomeksi Hearnilta on ilmestynyt kolme teosta: Idän ääreltä: kuvia ja luonnoksia Japanista, Kwaidan ja Intohimon karma: Japanin kummitustarinoita.

Lefkadasin saarella Kreikassa syntynyt ja Irlannissa kasvanut Hearn työskenteli nuorena miehenä sanomalehtimiehenä Yhdysvalloissa, ja saapui Japaniin vuonna 1890 American Pressin reportterina. Myöhemmin hän irtisanoutui työstään, meni naimisiin japanilaisen Setsuko Koizumin kanssa ja mm. opetti englantia Izumossa ja Kumamotossa. Hakiessaan Japanin kansalaisuutta hän otti vaimonsa sukunimen ja japanilaisen etunimen; Japanissa Hearn tunnetaankin hänen japanilaisella nimellään Yakumo Koizumi. Hearn kuoli sydänkohtaukseen 54-vuotiaana Shinjukun Ōkubossa.

Hearn ehti asua monessa eri kaupungissa ja lukuisissa taloissa, joista osa on museoitu. Kuolintalo ei valitettavasti ole säilynyt, paikalla on nyt Ōkubon päiväkoti ja ala-aste. Muistolaatta ja kivipaasi muistuttavat kuitenkin Hearnin viimeisestä asuinpaikasta, ja vanhasta talosta on mustavalkokuva. Lyhyen matkan päässä Hearnin kuolinpaikasta on muistopuisto, josta lisää seuraavassa postauksessa.

”Here lived Lafcadio Hearn March 1902 – Sep 1904”
Siinä, missä nyt nousee koulurakennus, oli 1900-luvun alussa perinteinen japanilainen puutalo puutarhoineen. Täällä Hearn vietti viimeiset vuotensa kuolemaansa asti.
…ja tältä siellä näyttää nyt. Ōkubon leikkikoulu ja ala-aste.

Hyvää villisian vuotta!

Vuosi on vaihtunut ja villisian eli sian vuosi alkanut. Japanissa vuodenvaihde oli erityinen, sillä se merkitsi samalla Heisei-kauden viimeistä vuodenvaihdetta. Keisari eli tennou on ilmoittanut siirtyvänsä syrjään ja jättävän paikkansa pojalleen, vallanvaihto tapahtuu huhtikuussa.

Niinpä vuoden vaihtuessa Japanissa muisteltiin paitsi kulunutta vuotta myös kulunutta Heisei-kautta. Kuten tennou itse totesi, sen merkittävin asia on, ettei Japani käynyt hänen kaudellaan sotaa. Toisen maailmansodan jälkeen Japanin keisari ei ole saanut osallistua millään tavoin politiikkaan, joten hänen on oltava sanoissaan erityisen varovainen. Tämänkin hienovireisen lauseen voi siis tulkita monella tavalla: Heisei-kausi oli sodaton. Entä mihin suuntaan pääministeri Aben Japani on nyt matkalla? Merkkejä on monia.

Muuten vuodesta 1989 alkanut ja siis tänä vuonna päättyvä Heisei-kausi muistetaan erityisesti 90-luvun kuplataloudesta ja sitä seuranneesta lamasta, vuoden 1995 sariini-iskusta Tokion metroihin sekä tuhoisista maanjäristyksistä: Kōbe 1995, Tōhoku 2011 ja Kumamoto 2016. Tōhokun maanjäristys ja tsunami aiheuttivat lisäksi Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden, joka jatkuu yhä tänä päivänä, vaikka media onkin sen unohtanut. Voimala vuotaa yhä, joka päivä, radioaktiivista ainetta mereen.

Tämä blogi yrittää pysytellä hengissä aktivoituakseen taas jonakin päivänä kun on enemmän aikaa ja innostusta. Sitä odotellessa kirjoittelen tällaisia pikkupostauksia ja toivottelen hyvää alkanutta villisian vuotta itse kullekin! Shinnen akemashite omedetou gozaimasu!

Muistojen kujalla Shinjukussa

Omoide yokochō eli Muistojen kuja

Tokio ei ole pelkkiä pilvenpiirtäjiä ja robotteja, vaan myös kapeita kujia, pieniä kuppiloita, grillattujen kanavartaiden tuoksua ja punaisia lyhtyjä. Shinjukun juna-aseman kupeessa tätä tarjoaa Omoide yokochō eli muistojen kuja, joka paikallisten keskuudesssa tunnetaan myös nimellä shombei yokochō eli kusikuja.

Muistojen kujan historia vie toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, aikaan, jolloin alue tunnettiin mustan pörssin keskuksena. Pienet ja edulliset ruokapaikat vetivät niin ikään väkeä, kuten olettavasti myös ruoan kanssa nautitut kyytipojat. 1960-luvulla suuri osa alueesta muutettiin kerrostaloiksi, ja vuonna 1999 tulipalo tuhosi likipitäen loput. Vaan ei aivan kaikkea: muutama kapea, labyrinttimäinen kuja on jäljellä, ja illan tullen, kun aurinko on laskenut ja kuppiloiden neonvalot ja grillit syttyneet, voi satunnainen vierailija saada pienen vilauksen Shōwa-kauden Tokiosta.

Viime vuosina Muistojen kujasta on tullut myös turismin vetonaula. Ruokalistat löytyvät (ainakin) englanniksi, ja suuri jollei jopa suurin osa vierailijoista on ulkomaalaisia. Vaan eipä se tunnelmaa sinänsä haittaa, se löytyy kyllä. Ruokalistoilla on yakitorin eli kanavartaiden lisäksi tyypillisiä izakaya-ruokia, kuten edamamea, grillattua kalaa ja lihaa, grillattua munakoisoa, possun sisälmyksiä, jne. Juomapuolella suosittuja ovat olut, shōchu-pohjainen chūhai, sake eli nihonshū, yms.

Hyvä on myös huomioida, että japanilaiseen tapaan ilta-ateriointiin sisältyy ”cover charge” eli pöytämaksu, joka veloitetaan per nenä (tätä tiukkasi muuan amerikkalaisseurue laskun saadessaan). Maksuun sisältyy pieni napostelupala eli otsumami, joka tuodaan ensimmäisten juomien kanssa.

Toinen huomio: nämä pikku ravintolat ovat todellakin pieniä, yleensä baaritiski ja joskus yläkerrassa lisätilaa. Vessat ovat yleisiä vessoja, ihan siistejä tosin, kyltit johdattavat paikalle. Joissain uudemmissa paikoissa voi olla omatkin vessat.

Missä: Shinjukun aseman itäinen sisäänkäynti; näet edessäsi Altan jättimäisen tv-skriinin, ylitä katu ja sujahda väkijoukon mukana junaradan alittavaan käytävään ja tulet paikalle. Jutun ensimmäisen kuvan kyltin nähdessäsi uskaltaudu kapealle kujalle. On siellä muitakin, joten löydät varmasti.

 

Shōwa-kauden tunnelmaa
Istu alas, kun tilaa löytyy.
Toisissa paikoissa on pöytiäkin.
Ruokalistoissa on kuvat, ja nykyään tekstit on usein myös englanniksikin, varmaan myös kiinaksi ja koreaksi (en tarkistanut).
Tosiaan, hinnat ilmoitetaan ilman veroja. Portaat johtavat yläkertaan. Baaritiskillä tosin on mielenkiintoisempaa, saa katsella kun ruoka valmistuu.

Japanilaisia kahvila-aamiaisia: sandoitchi & koohii

Klassiseen japanilaiseen aamiaiseen kuuluu riisiä, misokeittoa, grillattua kalaa ja pikkelsejä. Mutta ei se ainoa vaihtoehto ole. Modernimpi kahvilavaihtoehto on esimerkiksi tällainen voileipäaamiainen: valkoisten, kuorettomien leipäviipaleiden välissä on muna-majoneesia, salaattia, juustoa ja kinkkua. Ihan maittava, vaikkei ehkä kaikkein täyttävin aamiainen. Lisänä voi olla esimerkiksi jogurttia ja juomana kahvia (koohii), kerma tulee usein tuollaisesta kertakäyttöpikarista.

Japanilainen sandwich eli sandoitchi on helppo tehdä myös kotona, ja täytteiden suhteen voi varioda: jättää kinkku pois ja lisätä tomaattia, esimerkiksi. Tavallinen tamagosando sisältää pelkästään munamajoneesia, ja on sellaisenaankin hyvää. Reseptin löydät arkiston kätköistä täältä.

Tokiota taksin ikkunasta

Olen muutamaan otteeseen postaillut näitä taksin ikkunasta otettuja Tokion siluetti- ja rakennuskuvia, mutta nyt ajattelin pistää useamman kerralla. Eli reitti on Odaiban suunnalta kohti kaupungin keskustaa, yleensä näytän ottavan kuvia Ginzaan saakka ja sitten jotenkin unohdan koko jutun.

Tämä kuvasarja on niin rehellinen kuin suinkin voi. Tältä Tokio näyttää satunnaisena arkipäivänä autosta käsin. Vaikka rakennukset ovat, tai ainakin moni niistä, kuuluisia, ei niiden läpi kuulla havainnekuvista tuttu taivaallinen valohämy eivätkä hoikat pahvi-ihmiset kuljeskele niiden edustalla kepeästi jutustellen. Ei. Arkkitehtoninen laatikko on laatikkoa ja modernin kaupungin harmaus harmaata. Vanhemmiten vielä harmaampaa. Ilmansaasteet, sää, rakennusmateriaali, katsantokulma, kaikki vaikuttaa kokonaisuuteen.

Mutta kyllä Tokiota kannattaa näinkin katsella. Siispä taksin kyytiin ja menoksi. Kas tässä.

Edessämme häämöttää Sateenkaarisilta eli Rainbow Bridge. Nimensä se on saanut siksi, että illan tullen valot värjäävät sen sateenkaaren värein. Silta valmistui vuonna 1993, ja siitä on sittemmin muodostunut yksi Tokion maamerkeistä.

Tätä asuintaloa jaksan aina ihmettellä. Millaista olisi asua tällaisessa kerrostalokompleksissa, jonka parvekkeet antavat suoraan kaupunkimoottoritielle? Parvekkeilla ei tietenkään juuri oleskella, vaan korkeintaan kuivatetaan pyykkiä. Taustalla häämöttää Fuji TV:n rakennus, josta kirjoitin aiemmin täällä.

Näkymä sateenkaarisillalta. Nuo kaksi raidallista pilvenpiirtäjää kuvan vasemmassa kulmassa näkyvät muistaakseni myös Hama rikyu -puutarhasta käsin. Toisin sanoen tuhrivat kauniin puutarhan seesteisen maiseman…

Käännytään toiseen suuntaan. Oi kun on nättiä! Hehe…

Sitten tulee mielenkiintoinen arkkitehtoninen luomus. Se on tuo keskellä oleva kuutiotalo. Katsotaanpa hiukan lähempää…

Kas tässä. Maailmankuulun arkkitehdin, Kishō Kurokawan (1934–2007) metabolistista tyylisuuntaa edustava Nakagin Capsule Tower. Vuonna 1972 (yhdessä kuukaudessa) valmistunut rakennus on tätä nykyä lähes tyhjillään ja pahoin rapistunut, mutta aikoinaan se on edustanut arkkitehtuurin uusimpia tuulia. Estetiikasta voidaan olla montaa mieltä, mutta hulluhan tämä rakennus on, asuin- ja toimistokuutioita on tarkoitus voida yhdistellä, ja alunperin se on suunniteltu Tokion poikamies-salarymanien tarpeisiin. Ja heitähän riittää… Tai oli ainakin ajatus riittävän. Rakennus ei saanut jatkoa, mutta kaikki taitavat tietää kapsulihotellit, joissa on aika samankaltainen idea. Työmuurahaisille tarkoitettu. Täällä lisää kuvia myös sisältä.

Tähän päättyy tämänkertainen taksimatkakuvaus. Ginza loistaa pimeyden laskettua kaikissa neonvalon väreissä, mutta harmaana arkipäivänä moottoritieltä katsottuna sen loisto on… no, hiukan hukassa.

Lisää taksiajeluita seuraa, jos vain muistan kuvia ottaa!

Tokion kaupunkinäkymät Nikon showroomista käsin

Tässä jälleen Tokio-näkymiä yläilmoista käsin. Nyt ollaan Shinjukussa, tarkemmin ottaen Nikon Showroomin ikkunoiden ääressä.

Nikon Showroomiin kannattaa tehdä pieni koukkaus myös siinä tapauksessa, että on ylipäänsä  kameroista ja valokuvauksesta kiinnostunut. Esillä on Nikonin uutuudet ja myös vanhat kamerat. Myymälästä löytyy kaikkea kamerarungoista objektiiveihin, kameralaukkuihin, jalustoihin ja erilaisiin ammattilaistilpehööreihin. Galleriassa pääsee tutustumaan vaihtuviin valokuvanäyttelyihin.

Nikonin showroom ja galleria ovat avoinna maanantaista lauantaihin klo 10–18. Näyttelyiden viimeisenä aukiolopäivänä galleria sulkee jo klo 15. Molempiin – sekä niiden isojen ikkunoiden ääreen – on vapaa pääsy.

Tästä linkistä löytyy tarkemmat tiedot sekä sijainti kartalla.

Ja voi sieltä jotain mukaankin tarttua. Kuten näin hieno kassi!

Tokyo Tower pilvenpiirtäjien keskellä

Blogini on ollut viime aikoina pahasti hungilla, mikä johtuu tietenkin muista kiireistä ja, noh, blogiväsymyksestä, kuten hommaa pitempään tehtyä tuppaa välillä käymään. Koitan tökkiä itseäni siis kylkeen ja ryhtyä taas postailemaan, ilman sen kummempia missioita. Politiikkakin jäänee vähemmälle: siellä se Abe-chankin yhä änkyttää, eikä tilanteeseen näytä ainakaan toistaiseksi tulevan muutosta. Ikävä kyllä.

Mutta muihin asioihin siis. Ylläoleva kuva on Tokion siluetti pilvenpiirtäjineen. Ei niitä oikein toisistaan erota, vaikka joskus on kaltevaa kattoa ja värieroja. Pilvenpiirtäjien keskellä erottuu Tokion entinen maamerkki, vuonna 1958 valmistunut oranssi Tokyo Tower, joka on ottanut mallia Pariisin Eiffel-tornilta ja ohittanut sen korkeudessa. Joskus aikoinaan se jopa erottui muista tokiolaisista rakennuksista korkeudellaan.

Tokyo Toweria pidettiin ennen romanttisena kohteena, vähän samaan tapaan kuin keinotekoista Odaiban huvittelukeskusta. Mielenkiintoista, mutta totta.

Kuva on otettu auton ikkunasta Tokionlahden ylittävältä Rainbow-sillalta.

Yle, Abe, Trump ja Pohjois-Korea – ajatuksia uutisoinnista

En voi olla kommentoimatta Ylen eilistä Abe-uutisointia.

Ensinnäkin: Yle teki sen! Se kirjoitti, vihdoin ja viimein, yhden kappaleen verran pääministeri Shinzō Aben skandaaleista ja epäsuosiosta kotimaassaan:

Aben kansansuosio on laskenut Japanissa, ja hänen on jopa veikattu joutuvan eroamaan tässä kuussa. (siirryt toiseen palveluun) Taustalla on maakauppaa koskeva skandaali, johon Aben epäillään sotkeutuneen vaimoineen. Aben epäillään myös auttaneen ystäväänsä saamaan oppilaitokselleen toimiluvan.

Skandaaleja on tosin kaksikin, ja juttu on paljon monisäikeisempi kuin vain pelkkä maakauppa, mutta joka tapauksessa on oleellista, että Yle vihdoin ja viimein kirjoitti asiasta. Edes yhden kappaleen verran. Mikä toisaalta tarkoittaa, että Yle kyllä seuraa Japaninkin tapahtumia, mutta on hyvin, hyvin varovainen, mitä ja miten se asioista uutisoi. Hienoa joka tapauksessa, että se nyt uskalsi. Se on jo askel eteenpäin.

Toiseksi: Ylen analyysin kärki on siinä, että Abe pelkää uransa riippuvan Trumpista. No sehän on aivan totta, Aben ura on aina on ollut yhteydessä Yhdysvaltoihin. Kuten oman kotimaansa kriitikoihin kuuluva elokuvaohjaaja Oliver Stone sanoi jo vuonna 2013: Obama loves Abe, Abe loves Obama. Se oli varoitus tuolloin, sitten tuli Trump, ja ainakin toistaiseksi Aben asema on säilynyt. Helppoa se ei ole ollut, kuten kertoo Ylen uutisessakin mainitut runsaat puhelinneuvottelut.

Mutta sitten Yle lähtee omille teilleen. Analyysin mukaan Abe ja Japani pelkää Pohjois-Korean ohjuksia. Kyllä, pelkää varmaan. Media eritoten. Kysymys kuitenkin kuuluu: miksi Pohjois-Korea uhkaa Japania aseellisesti? Mikä skisma Pohjois-Korean ja Japanin välillä on? Ettei sillä vain olisi jotain tekemistä Yhdysvaltain armeijan kanssa, joka runsaslukuisena yhä miehittää  Japania? Ettei vain Pohjois-Korean tähtäimessä olisi nimenomaan Yhdysvallat, jonka aseenpiiput kohdistuvat heihin niin Etelä-Koreasta kuin Japanistakin käsin?

Entä, mitä tapahtuisi, jos Trump todella vetäisi amerikkalaissotilaat pois Etelä-Koreasta? Vetäisikö se mahdollisesti sotilaansa pois myös Japanista? Eikö silloin kaikki voittaisi? Paitsi tietenkin Abe, jonka ura tosiaan olisi vaakalaudalla…

Tämä pohdiskelu on puhtaasti omaani ja siihen kirvoitti eilinen uutinen.